LWT (Love Without Tears tai Loviisan Wanhat Talot)

Huh miten väsynyt olenkaan, hyvä jos nämä lauseet saan mössöisistä aivoistani ulos puserrettua. Kielsin juuri miestäni puhumasta minulle kun tuntuu että oksennan jos yritän kaiken lisäksi vielä kuunnella ja ymmärtää - saati puhua takaisin. Tänään tuli siis tarvottua pitkin ja poikin Loviisaa. Aurinko paistoi jopa paahtavasti kuten myös vuosi sitten ja taloihin sai paikoitellen jonottaa. Kauneutta oli joka puolella niin paljon että silmä ihan turtui. Vuosi sitten olin ihan ekstaasissa, tänä vuonna vaivasi pissahätä. Minä imbesilli en sitten tajunnut katsoa LWT-kartalta että mistä niitä vessoja löytyy. No, pitääpä tehdä punkkitarkastus tänä iltana ettei käy kuten eräälle tuttavalleni joka sai puskapissistä muistoksi borrelioosin. Se tosin saatiin hoidettua ajoissa antibiooteilla, onneksi!

Suurimmassa osassa kohteita valokuvaaminen oli (ymmärrettävästi) kielletty, mutta yhdessä talokaunistuksessa ainakin se oli sallittua ja nappasinkin sieltä talteen ihanan Pihlgren & Ritolan tapetin. Tänä vuonna katselimme sillä silmällä erityisesti keittiöitä ja kylpyhuoneita, mutta aika laihaksi jäi saalis korvan takana. Silmä silmästä, hammas hampaasta ja valtakunta sille joka suunnittelee meille keittiön!

Se tapetti.

Blöörg. Nyt menen lepuuttamaan aivojani. Kutsuvat sitä myös nukkumiseksi.

Suuri ja Näyttävä Paluu

Uusi vuosi on pyörähtänyt käyntiin ja kiirettä on jossain määrin pitänyt. 

Joulun välipäivät vietimme Länsi-Suomessa appivanhempien luona. Lapsilla oli ihanaa, mutta me miehen kanssa meinasimme tekemisen vähyydessä ja täysihoidon yltäkylläisyydessä vaipua puolittaiseen koomaan. Jotain keksiäksemme veimme itsemme leffaan pällistelemään Piin tarinaa. Itkeä pillitin alkutekstien kauneutta, mutta muuten ei tehnyt mitään elämää suurempaa vaikutusta, vaikka tarina jäi päiväksi mieleen vellomaankin. 

Uudenvuodenaattona ajelimme takaisin kotiin. Juhlallisuudet jäivät aika vähiin kun sisälle päästyämme huomasimme että eipä tule vettä hanasta. Putket sulivat kuitenkin parissa tunnissa, että ei tarvinnut kaupasta lähteä vettä hakemaan kuitenkaan.  Ihailimme lasten kanssa alkuillan raketteja ensin toiselta, sitten toiselta parvekkeelta (ja totesimme että tällä alueella kasvaa ihan liikaa suuria puita).

Joka-aamuiset tupruttelut

Loppiaisviikonloppuna juhlimme reilun parinkymmenen kaverin voimin tupareita, joskin nimellä Anti-Tuparit. Vieraita oli pyydetty saapumaan itsensä vastakohtina ja jättämään juhlamieli kotiin - elleivät sitten päättäisi tulla oman luontonsa vastaisesti ilopillereinä. Itse pukeuduin gootiksi, mies veti ylleen hihattoman paidan ja piirrätti kaverillaan käsivarteensa suomileijona-tatskan. Paikalle saapui kummaa väkeä: hevaria, tuksua, disco-ihmeitä, paljasjalkahippiä, jakkupukurouvaa ja pari kappaletta merirosvoja sekä yksi erittäin tummahipiäinen mies. Myös ristiinpukeutuminen oli edustettuna molempiin suuntiin. Alkuillasta tutut poijaat soittivat meille ihanaa folkahtavaa musiikkia, improsimme teatterikamujen kanssa ja sitten vaan annettiin vipattavan bilevarpaan viedä. Ihmevekotin ja Firestarter olivat muistaakseni ainakin illan hittejä. Jossain vaiheessa iltaa lastenhuoneeseen oli muodostunut rauhallisempi soppi, missä porukat istuivat piirissä ja kuuntelivat kulloinkin vuorossa olevan trubaduurin soitantaa. Tanssilattiankin puolella olkkarissa innostuimme jamittelemaan tanssimisen ohessa sekalaisilla instrumenteilla. Oi, se vasta oli mukavata.

Tästä kuvasta puuttuvat vielä pitkä musta peruukki ja mustat kynsilakat. Ai niin ja viitta!

Pientä juhlaväsymystä alkoi jo olla ilmassa kun sitten viikko Anti-Tupareiden jälkeen oli aika järjestää Inkerin synttärijuhlat. Perjantaina kiukkusin miehelle että onx pakko leipoo en tod jaxa ja eikö niitä kakkuja kaupastakin saa (johonkinhan ne kynttilät on pakko tunkee) mihin mies sanoi että ei kyllä osteta, minä leivon. Ja niin tapahtui. Lapsia kutsuille saapui hupsistaheijaa 16 joista kolme onneksi oli kannettavaa mallia. Lapsimäärä valkeni allekirjoittaneelle pikku hiljaa juhlia edeltävänä päivänä ja mielessäni häilyi kauhunkankeutta aiheuttava mielikuva villistä lapsilaumasta juoksentelemassa huoneesta toiseen huutaen yhteen ääneen ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ ja roikkuen välillä kattolampuista. Mutta kun juhlapäivä sitten koitti,  hälinä oli ihme kyllä siedettävän tasolla.

Kakku on Inkerin ja Juulian koristelema. Tosin lopulta koristeet meinasivat eksyä liiaksi suuhun joten koristelijat piti hätistää loitommalle.

Synttäripäivän iltana piti vielä heittää improkeikka paikallisessa baarissa. Olin ihan puhki, mutta kivaa se kuitenkin oli. Että sellainen päivä. Voin sanoa, että ensi viikonloppuna otamme ihan rennosti! Ellei keksitä vaikka aloittaa kylppäriremppaa... mistäs sitä tietää, onhan perjantaihin vielä monta päivää. 

;)

Ai niin! Liityin paikallisen kuntokeskuksen jäseneksi, joten en ehkä ehdi ihan jatkuvasti blogia päivitellä. Mutta se nyt ei ole mitään uutta.

"Puput ei jaksa enää"

Lautturi-kuvan näppäsin kännykällä pikku laulajaamme varten

PMMP. Oli. Maineensa. Veroinen.
Huh huh! Ja vielä kerran huh huh! Ja ihanaa. Ja upeeta. Ja rumaa. Ja kaunista.

Meillä lauletaan auton takapenkillä mukana lauluja kuin lauluja.
Viimeistä valitusvirttä hoilataan nelivuotiaan vankalla itsevarmuudella näin:

"...tää oon viimeinen toivohirsi  / PUPUT EI JAKSA ENÄÄ!!!"

Mutta nää puput kyllä jaksoivat!
Kiitos Paula, Mira & pojat.

Tiedän suunnilleen mitä tein viime viikonloppuna

Reissun päällä

Vaikka ei remontoimiselta kovin usein ehdi eikä malta reissuun lähteä, oli meillä loppukesästä yksi pakollinen matkakohde. Loviisan Wanhat Talot nimittäin. Sinne olin kaihoisasti kaipaillut jo kolme vuotta, mutta vasta tänä vuonna tähdet osuivat sopivasti siihen linjaan, että matka saatiin järjestymään. Tytöt jäivät mummolaan hoitoon ja me miehen kanssa lähdettiin tutustumaan meille uppo-outoon kaupunkiin ja keräämään kenties remonttivinkkejä korviemme taakse. Näppäsin Loviisasta yhden ainoan kuvan heti saavuttuamme ja lopun aikaa kännykkä saikin olla kameroineen laukun pohjalla kun en kehdannut toisten koteihin kameran kanssa tupata.

Ja pakko kyllä todeta, että LWT on kaltaiselleni puutalohullulle kaikkien aikojen unelmikkain huvipuisto. Kuola valuen kiersin wanhaa kaupunkia, oli ihan suunnattoman suuri etuoikeus päästä kurkistelemaan seinien sisäpuolellekin, kävelemään narisevia lautalattioita pitkin kengät kainalossa, todeta että yhdessä LWT:n upeimmista kohteista oli käytössä ihan sama puuhella kuin meillä tässä nykyisessä kodissamme, josta pian muutamme Laululaan. Päivän aikana huomasin että talojen vanhuus on melkoisen suhteellinen käsite; eipä tuo pian satavuotias Laululakaan ole taloksi vielä edes keski-ikäinen, jos vanhan, perinnerakentamisen periaatteita kunnioittaen rakennetun ja huolletun talon elinkaarta miettii. Toki jos vertaa uusiin taloihin, jotka kuulemani mukaan rakennetaan kestämään 25 vuotta, voi satavuotiasta pitää vanhuksena.

Loviisasta suuntasimme Karhulan Kartanohotelliin yöksi, ja se oli kyllä loistavaa jatkoa LWT:lle. Suosittelen kaikille kauniista kartanoista kiinnostuneille! Huoneemme oli melko hintava, mutta hulppean kokoinen ja kauniisti sisustettu. Enkä ehkä ollut koskaan aikaisemmin nukkunut niin vanhassa vuoteessa.

Viime viikonloppuna matkustin Inkerin kanssa Helsinkiin ja pääsin nauttimaan pääkaupunkimme parhaista paloista: Töölöstä, kirppiksistä, Akateemisesta kirjakaupasta, lounaasta Silvopleessä, ja sunnuntaibrunssista Café Talossa. Sääkin suosi! Taas jäi poislähtiessä Helsingin-nälkä, mutta sepä kai on vain hyvä asia, kuten stadilaistunut ystäväni huomautti.

Loviisan Wanhat Talot

Karhulan kartanohotelli 

Niinku Stokka ja sillee