Aita on loistojuttu!

Saanko esitellä: pyreneittenpaimenkoira Loisto

Meille muutti uusi karvakorva. Ja tämä oli se mitä tarvittiin, jotta saatiin aita-asia pompsahtamaan eteenpäin. Kaksi vuotta siihen meni.

Kun tämän talon ostimme, oli ensimmäinen ajatus että tuohon vilkasta tietä vasten TÄYTYY ENSI TILASSA rakentaa aita.

Mutta oli sitä remppaa... ja sitten huomattiin että no eihän ne lapset näköjään koko ajan tielle juoksekaan. Ja sitten totuttiin. Kun oli koko ajan muutakin (tärkeämpää?) tekemistä. Sitä remppaa.

Lupa-asiatkin ehtivät olla kunnossa jo kai yli vuoden.

Mutta nyt! On laudat ostettu, pätkitty ja aitaelementeiksi koottu. Ja maalattu. Isäni sen enimmälti teki, soitti juuri kertoakseen että on pihamme perällä ja purkanut aitaelementit kuormasta.

Huomenna alkaa pystytys.

Olen aika innoissani.

Onko ihanampaa väriyhdistelmää olemassakaan?
Saniaisten takana piileskelee Pelottava Tie.

Koska on siinä vain jotain primitiivistä kauhua aiheuttavaa, että piha on yhdeltä reunalta avoin ja suojaton. En malta odottaa, että pihasta tulee kaikilta laidoiltaan käyttökelpoinen. Että kielletyt alueet muuttuvat mukaviksi käyskentelykohdiksi.

Että saan käydä hellää taistoani vuohenputkea vastaan koirien juoksennellessa vapaasti ympärilläni. Ja lasten touhutessa omiaan...

...vaikkapa leikkimökissä.

Mutta voi kyllä myös olla, että vuohenputkien kiskomisen sijaan päädynkin vetelemään hirsiä.

Hyvä päivä

Arvatkaas mistä tunnistaa hyvän päivän.

Ehdotuksia?

Siitä ettei kuole? No okei joo, ihan hyvä arvaus. Mut en nyt hakenut ihan tuota.

Koska... mun miälestä hyvän päivän tunnistaa siitä että...

1. Kylpyhuonekalustekaupasta soitetaan että kamat on täällä, voipi tulla noutamaan.

2. Sähkärin ja putkimiehen onnistuu saamaan vielä tälle viikolle. Siis huomiselle! Ja ylihuomiselle!

3. Kukkapenkissä näkyy pieniä vihreitä, maasta esiin työntyviä juttuja juuri niillä paikkeilla, mihin syksyllä tungin sipuleita.

Jep. Hyvä päivä oli. Nyt minua kutsuu kirja jonka mies toi kenties pari vuotta sitten joltain reissultansa, kaverin vaimo oli pistänyt matkaan että siinä Lauralle luettavaa. Minä vain vilkaisin silloin että jaa tuo chick flickiä edeltänyt chick lit tjaah en nyt ole hömppätuulella... ja sitten pari päivää sitten jostain syystä otin kirjan käsiini silmäilläkseni sitä ensimmäistä kertaa oikein todella. Ja totesin että hei HALOO tää on just sellainen kirja jonka haluan lukea NYT.

Siis Eat Pray Love. Kauniita unia!

Kuolaa, hikeä ja laattaa

Blogihiljaisuus johtuu yleensä ihmisillä siitä, että on jotain muuta tekemistä. Niin täälläkin. Aamut ja illat niin täynnä touhua ja täysillä elämistä, että ei ehdi sitä tänne päivitellä. Toisaalta remontti edistyy niin etanavauhtia (kuvitelkaapas etanaa tekemässä kylppäriremonttia), että ei senkään puoleen ole mistä kirjoittaa. Mutta tämä tiedoksi:

- Kylppärin seinälaatat ostettuna (valkoista, mattaa, alesta)
- Kylppärin lattialaatat tilattuina ja noudettavissa

Näitä olen kuolannut jo muutaman vuoden ja nyt mies saa hikoilla nää lattiaan.

Ehkä tuota samaa voisi laittaa myös alakerran vessaan. Hieman ollaan tässä sillä kannalla, että muunnamme ihanan ikkunallisen ruokakomeron vessaksi ja teemme pitkulaisesta, tilavasta vessasta kodinhoitotilan. Eli siis käytännössä pyykkituvan (sitä se on tälläkin hetkellä). Ruokakomero on niin mahtava keksintö, että ehdottomasti täytyy sellainen sitten alakertaan tulevan keittön nurkkaan nikkaroida.

Pohdinnassa on viime aikoina ollut aita ja miten ihmeessä saamme sen mahdutettua talon ja tien väliin vai saammeko. Tilaa on vain muutama metri ja edessä muutama ongelma. Tai siis kaksi ongelmaa, jotka molemmat katoaisivat kartalta ihanasti jos talvi - sellaisena kuin sen nyt tunnemme - häviäisi ikuisiksi ajoiksi: 1) auralumet tien penkalla 2) katolta putoava lumi.

Käytännössä ei onnistune, emme vain saa aitaa tahi näkösuojaa tuohon talon ja tien väliin.

Eipä tuota kesällä kauppoja hieroessa pystynyt mitenkään ottamaan huomioon! (Eikä se olisi mihinkään vaikuttanut, mutta kauniita olivat unelmani syreenipensaista ikkunoiden alla.)

Täällä muuten alkoi tänään loma!

Höntsäilyä ja hempeilyä

Olen ottanut tavaksi raijata tytöt ja koiran aamupäivisin Laululan pihaan. Siellä on aina ihmeteltävää, suunniteltavaa, haaveiltavaa... Koira kaivaa kuoppia kun kerrankin saa tehdä sitä sydämensä kyllyydestä, ja tytöt haistelevat kukkia, popsivat marjoja ja leikkivät viidakkoleikkejä (sen minkä kinastelultaan kerkeävät). Ja äiti se haahuilee ympäriinsä, ihailee männyn runkoa hellästi syleilevää villiviiniä ja huokailee ja mielessään mittailee ja mietiskelee. Ukonhatut varmaan veks ja tilalle jotain pensasta - mutta mitä? Kuistille suojaisuutta tuomaan jokin köynnös - mutta mikä? Viihtyisikö pihassamme pioni? Voisiko kevätkukkien sipulit istuttaa vanhaan, ruostuneeseen valurautapataan joka pihlajan vieressä tönöttää? (Saanko koskaan aikaiseksi hankkia niitä sipuleita, multaa ynnä muuta...?)

Alkuillasta saatiin tytöt hieman spontaanisti mummolaan siksi aikaa että ehdimme kerrankin miehen kanssa yhdessä remonttia tekemään. Lastenhuone jäi yhtä tapettivuotaa vaille tapetoiduksi kun miehen keittelemät liisterit pääsivät loppumaan kesken. Aloimme sitten raivata keittiöstä tilaa sen verran, että pääsin siihen hommaan mikä on pitkään tehnyt tuloaan: kellastuneihin seiniin valkoista maalia sutimaan. Yhdelle seinälle tulee jo vuoden varastoimani oranssipohjainen Ken on kiuruista kaunein, jonka alun perin hankin nykyisen kotimme eteistä kaunistamaan, mutta jonka laittaminen sitten kuitenkin vain jäi... Sillä aikaa kun minä roiskin maalia ympäriinsä ja yritin saada sitä osumaan seiniin ja hieman kattoonkin, alhaalta pihasta kuului kotoisa ruohonleikkurin ääni. Kyllä nyt varmaan naapurit huokaisivat helpotuksesta, kun se viidakko vihdoinkin hieman kesyyntyi.

Ken kiuruista kaunein (Kuva: Tapettitalo)

Lastenhuoneen uusi tapetti

Etelänpuoleinen yläaula

Pohjoispäädyn portaikkoa

Aikamoiset listat

Illan pimetessä astuin pihaan

Iltalenkillä koiran kanssa vein meidät hetken mielijohteesta katulampun valaisemalta tieltä hämärälle polulle. Miksi sinne pujahtaminen tuntui puolirikokselta? Päivänvalossa se on aivan tavallinen reittimme.

Pimeys ei ole vain muutos valaistuksessa, se muuttaa kaiken. Pimeällä toiset meistä vaikenevat ja toiset vasta alkavat elämöintinsä. Toiset vetäytyvät pesiinsä, toiset levittävät siipensä ja lehahtavat oksalta saalistuslennolle. Yöllä voi kaukana jylisevien autojen pauhun kuulla paremmin kuin päivällä. Pimeässä tuoksuvat eri kukat kuin auringon paahtaessa terälehtiä. Ja kun näkee vähemmän, täytyy kuunnella, haistella, tuntea enemmän...

Johdatin meidät metsäpolun pätkältä hämärälle pikkutielle, jonka molemmin puolin nuokkui suloisia vanhoja puutaloja salaperäisissä puutarhoissaan. Sieltä täältä pilkotti sitkeän pirteä valo, sain tilaisuuden kurkistaa hieman varkain toisiin koteihin. Hetken tunsin itseni pahantekijäksi, mieleen nousi sanonta: yöllä yötyri kulkevi, pimeällä pillomukset. Olinko pillomus - pahantekijä?

Kohta tie teki mutkan ja sydämessä tuntui lämmin läikähdys. Siellä näkyi Laulula, komeat suuret männyt näyttivät tussipiirroksilta tehtaiden valojen punertamaa taivasta vasten. Astuin pihaan, kävelin talon vieritse syvemmälle puutarhaan. Miten monta puuta...! Ikihonkien lisäksi ainakin koivuja, pihlajia, ylväät pylväshaavat, pieniä vaahteroita, tuijia ja taloa vartioimassa se kaikista rakkain: hevoskastanja.

Istuin pihakeinussa silmät kiinni ja kuuntelin sirkkojen siritystä.

Milloin viimeksi olin ollut niin onnellinen?

Entä sinä?

Tämä kuva on kylläkin otettu päiväsaikaan