Iltalenkillä koiran kanssa vein meidät hetken mielijohteesta katulampun valaisemalta tieltä hämärälle polulle. Miksi sinne pujahtaminen tuntui puolirikokselta? Päivänvalossa se on aivan tavallinen reittimme.
Pimeys ei ole vain muutos valaistuksessa, se muuttaa kaiken. Pimeällä toiset meistä vaikenevat ja toiset vasta alkavat elämöintinsä. Toiset vetäytyvät pesiinsä, toiset levittävät siipensä ja lehahtavat oksalta saalistuslennolle. Yöllä voi kaukana jylisevien autojen pauhun kuulla paremmin kuin päivällä. Pimeässä tuoksuvat eri kukat kuin auringon paahtaessa terälehtiä. Ja kun näkee vähemmän, täytyy kuunnella, haistella, tuntea enemmän...
Johdatin meidät metsäpolun pätkältä hämärälle pikkutielle, jonka molemmin puolin nuokkui suloisia vanhoja puutaloja salaperäisissä puutarhoissaan. Sieltä täältä pilkotti sitkeän pirteä valo, sain tilaisuuden kurkistaa hieman varkain toisiin koteihin. Hetken tunsin itseni pahantekijäksi, mieleen nousi sanonta: yöllä yötyri kulkevi, pimeällä pillomukset. Olinko pillomus - pahantekijä?
Kohta tie teki mutkan ja sydämessä tuntui lämmin läikähdys. Siellä näkyi Laulula, komeat suuret männyt näyttivät tussipiirroksilta tehtaiden valojen punertamaa taivasta vasten. Astuin pihaan, kävelin talon vieritse syvemmälle puutarhaan. Miten monta puuta...! Ikihonkien lisäksi ainakin koivuja, pihlajia, ylväät pylväshaavat, pieniä vaahteroita, tuijia ja taloa vartioimassa se kaikista rakkain: hevoskastanja.
Istuin pihakeinussa silmät kiinni ja kuuntelin sirkkojen siritystä.
Milloin viimeksi olin ollut niin onnellinen?
Entä sinä?
 |
| Tämä kuva on kylläkin otettu päiväsaikaan |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentin jättäminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tai sitten ei sinne päinkään.