 |
| Virvon varvon tuoreeks' terveeks' tulevaks' vuueks': Isännälle ikä pitkä, emännälle perä leviä tyttärelle punaset posket ja pojalle hyvä hevonen. Emmie paljo palkkaa pyyä; hehto ruista ja rahhaa, rukiinen leipä ja rieska. Vitsa siulle, palkka miulle! |
Tänä vuonna meillä oli niin laiskoja virpojia, etteivät jaksaneet koristella kuin yhden vitsan. Äiti koristeli toisen. Minä siis (ja se oli kivaa!) Näillä vitsoilla sitten taputeltiin mummia ja ukkia tuon yllä olevan, äitini minulle aikoinaan opettaman lorun mukaisesti. Hieman kyllä tämä feministi kröhii kun naiset saavat vain ulkonäöllisiä seikkoja miesväen "joutuessa tyytymään" pitkään ikään ja hevoiseen. Muttah, kansanperinne eläköön.
Kovin laajalle ulottuvaa virpomareissua emme siis rokkomme kanssa tohtineet tehdä, mutta eivätpä nuo tyttömme ole moiseen tottuneetkaan - vielä. Ja näin äidin näkökulmasta munasaalis oli ikätasoon nähden ihan tyydyttävä. Itse en niinkään viitsi haalia itselleni tilpehööriä sisältäviä yllätysmunia, vaan olen näemmä ottanut tavakseni popsia kerran vuoteen Pandan Suklaasydän-nimisiä munanmuotoisia rakeita. Mutta kun kaupassa silmään osui lakritsisuklaamunia, nappasin itselleni ja miekkoselle yhdet. Olivat ihan jees, pakko myöntää.
Kuitenkin, tänäkin vuonna munaostoksilla mieltä kaihersi kaupassa tämä kysymys: missä ovat Reilun kaupan suklaamunat? Vuosi sitten onnistuin bongaamaan lähimmästä Valintatalosta reiluja minisuklaamunia erilaisilla täytteillä. Olivat hintavia, mutta erittäin nameja ja niitä sai syödä hieman puhtaammalla omallatunnolla kuin noita tavismunia.
Hassua ei mun tämmöisiä pitänyt kirjoitella.
 |
| Ystävältä haettuja luomumunia, höyhenet tosin Tiimarista |
Vaan... olin äsken iltakävelyllä koiran kanssa ja tein kylän lenkin. Reitti kulki vanhan kotimme ohitse ja ensimmäisen kerran tunsin ihan pienenpienen piston jossain sisimmässäni. Aivan lyhyen hetken verran näin ikkunoista pikakelauksella meidän menneitä touhujamme, näin tytöt leikkimässä pihassa, Inkerin kiipeämässä omenapuuhun, Inkerin ilman housuja pissalla nurmikolla (mokoma karkuri ja sisältä pujahtaja!)... Sitten päädyin ajattelemaan että eivät talot kuitenkaan ole se missä sydän asuu, eivät seinät eivätkä katto eivätkä omenapuutkaan. Sydän on siellä missä perhe. Se on klisee, koska se on totta.
Ja kun pääsin kotipihaan takaisin, olin ohittanut monta ystävällistä taloa, monta ikkunaa joissa loisti ystävän valo. On rikkautta, että olemme alkaneet juurtua tänne, että lähellä asuu hyväntahtoisia ihmisiä joista on tulossa läheisiä ystäviä, tärkeitä ja rakkaita.
Tänne kuulun, täällä on sydämeni.
Hyvää alkavaa viikkoa juuri sinulle!
