Miltä nyt tuntuu?

Tuntuu onnellisuudelta. Tämä on varmaan juurikin sitä. Onnellisuutta. Niin kuin on muuten myös mutakakun teossa se vaihe, jossa sulatetaan tummaa suklaata ja kohtalainen köntti voita ja sekoitetaan yhteen. Ja maistetaan. Ja maistetaan uudestaan. Ja otetaan lusikka ja aletaan lappaa sitä sulaa taivasta suuhun.

Tein siis muuttomiehille mutakakkua viikko sitten. Eli itselleni tein, ihan järkyttävässä makeanhimossani. Annoin toki myös muuttomiehille, joista tosin yksi ei juuri suklaakakuista välittänyt (hullu!). Taisi olla ensimmäinen kerta ikinä, kun muuttoa edeltävänä iltana pakkaamisen lomassa oli aikaa väsätä jotain kakkuja. Mutta olihan tämä aika erikoinen muutto kaikkiaan, kun tavarat olisi periaatteessa voinut kuskata kävellen. Miehen työtuoli muuttikin juuri sillä tavalla, suklaakakkuvihaajan hartioilla rennosti heiluen. Minä huristin autolla ohi ja vilkutin.

Olemme kotiutuneet Laululaan yllättävänkin hyvin, lapsetkin nukkuvat yönsä kuin kiltit piltit (sängyt suloisesti vierivieressä). On ihmeen paljon rennompaa elää yksikerroksisessa asunnossa kaksikerroksiseen verrattuna, etenkin kun on pieniä lapsia. Ja keittö, jonka vain pikaisesti ehostimme, on osoittautunut ehkä viihtyisimmäksi kyökiksi missä meillä on kuunaan ollut onni kyökitellä. (Kiitän siitä ihania kiuruja, ja alkuperäistä puuhellaa. Ja ruokakomeroa. Ja idyllistä ikkunanäkymää).

Huomasin että Laululaan on eksynyt taas uusia lukijoita. Onnellisuutta aiheuttavaa sekin!  Mukavaa viikonloppua, ellei sitä ennen nähdä (tähän loppuun tällainen sisäpiirijuttu Fingerpori-faneille) ;)