Oh, lepoa!

Päivät täynnä lapsekkuutta, ruoanlaittoa, leikkiä, komentelua, ulkoilua, Deko-pinkan selailua, näytelmätreenejä, remonttipiipahduksia, yh-meininkiä, miehen odotusta... siis yksinkertaisesti vain TÄYNNÄ. Aika ja jaksaminen eivät ole riittäneet edes siihen, että olisin muistanut koko blogini olemassaolon. Mutta täällähän se on ja odottelee.

Tänään tehtiin kaupat tästä asunnosta ja kuukauden päästä on muutto. Muutto!

Tarttis varmaan tehrä jotain...

Ehkä sit jouluna ehtii levätä? Oi miten messeviä haaveita mulla onkaan Laululan joulukoristelujen suhteen... oijoi.

Misty

Vielä hetken Kate saa laulaa lumisia laulujaan, 

sitten nukkumaan.

Aamulla kylän halki katsomaan pönttöuunia.

Hyvää yötä!

P.S. Ihanaa kun olette löytäneet tienne tänne! Olen hyvin seurallinen olio ja kivempi juttuja jutustella kun saa välillä myös vastakaikua. Käyttämäni selain vain vastustaa kommentteihin vastaamista, joten välillä siinä hieman kestää. Olkaa kärsivällisiä! 

Olohuoneessa tapahtuu

Hyasinttia olkkarin seinissä

Mies meni aamulla Laululaan kertomaan muurarille, mihin suuntaan haluamme pönttöuunin luukut. Kun uuni on valmis, voi olohuoneen tapetoida loppuun, maalata ovilistat ja nakuttaa paikoilleen, laittaa sähkökatkaisimet ja pistorasiat seiniin (ne irrotettiin kun lateksimaalilla kauttaaltaan maalatut pinkopahvit vaihdettiin uusiin)... ja sitten olohuone on ikkunoiden tiivistämistä vaille valmis.

Hip hei!

Pikainen linkkivinkki

Tunnustus: meillä lapset katsovat telkkaria. Eikö olekin ihan järkyttävää! Tai oikeastaan meillä katsotaan enemmänkin Yle Areenaa. Yle esittää tällä hetkellä takavuosien (?) sarjaa Reetta ja Ronja, joka on aivan ihanaa katsottavaa tällaiselle puutalofriikkiäidille kuin allekirjoittanut. Sarja on ihana paitsi miljööltään, myös tarinoidensa ja näyttelijöidensä osalta. Suosittelen!

Reetta ja Ronja ja naapurin tädin ihana koti

Katsokaa miten ihana puutarha... ja nuo ikkunat!

Eipä muuta tällä kertaa. Paitsi tuskailua aiheesta pönttöuuni, jonka tiilet pönöttävät pinossa olkkarin lattialla jo neljättä viikkoa, eikä muurariin saa yhteyttä vaikka uunin piti olla pystytettynä jo aikoja sitten. Pohjanmaan tiilirakenne - totta vai tarua? Kokemuksia?

P.S. Ihanaa kun on syksy!

Vielä aurinko lämmittää...

...mutta siltä varalta, että talvi tulee kuten aina ennenkin, on Laululaan hankittu jotain todella modernia: lämpöpatterit! Olihan siellä sellaiset jo ennestään, mutta ne olivat vanhat, rumat ja melkein puhkipalaneet joten pääsivät iäiseen lepoon. Tilalle hankimme öljytäytteiset, joten ei tarvitse sitten tuuletusten yhteydessä kärsiä palaneen pölyn katkusta. Ja onhan ne nätitkin ihan. Kuvia seuraa myöhemmin, ette varmaan malta odottaa kun on kyse jostain näinkin jännittävistä objekteista kyse.

Tänä viikonloppuna on keittiö saanut lisää valkoista maalia seiniinsä. Keittiössä tehdään remontin tässä vaiheessa vain jonkin sortin pikahuitaisu ja nopsa viihtyistäminen jotta jaksamme keittiöidä siellä parisen vuotta, kunnes alakerran remontti on valmis. (Missä vaiheessa yläkerran keittiö puretaan ja siitä tehdään lasten makuuhuone. Näillä näkymin.)  Täytyy nyt paljastaa, että odotan jonkinlaisella innolla sitä että pääsemme asumaan yhdessä tasossa. Kivaa, hermoja rauhoittavaa vaihtelua tälle nykyiselle rappusrumballe. (Tässä yhteydessä en käytä rumba-sanaa sen hitaan keinuvassa merkityksessä, huom.)

Pihalla yritimme istuttaa aurinkoisimmalle seinustalle tulppaaneja, mutta eihän siitä aidan puuttuessa tullut mitään kun Juuliakin olisi tahtonut auttaa ja aivan liian läheltä menee siinä kohtaa valitettavasti autotie. Täytyy yrittää uudemman kerran ilman parivuotiaita lisävahvistuksia.

Höntsäilyä ja hempeilyä

Olen ottanut tavaksi raijata tytöt ja koiran aamupäivisin Laululan pihaan. Siellä on aina ihmeteltävää, suunniteltavaa, haaveiltavaa... Koira kaivaa kuoppia kun kerrankin saa tehdä sitä sydämensä kyllyydestä, ja tytöt haistelevat kukkia, popsivat marjoja ja leikkivät viidakkoleikkejä (sen minkä kinastelultaan kerkeävät). Ja äiti se haahuilee ympäriinsä, ihailee männyn runkoa hellästi syleilevää villiviiniä ja huokailee ja mielessään mittailee ja mietiskelee. Ukonhatut varmaan veks ja tilalle jotain pensasta - mutta mitä? Kuistille suojaisuutta tuomaan jokin köynnös - mutta mikä? Viihtyisikö pihassamme pioni? Voisiko kevätkukkien sipulit istuttaa vanhaan, ruostuneeseen valurautapataan joka pihlajan vieressä tönöttää? (Saanko koskaan aikaiseksi hankkia niitä sipuleita, multaa ynnä muuta...?)

Alkuillasta saatiin tytöt hieman spontaanisti mummolaan siksi aikaa että ehdimme kerrankin miehen kanssa yhdessä remonttia tekemään. Lastenhuone jäi yhtä tapettivuotaa vaille tapetoiduksi kun miehen keittelemät liisterit pääsivät loppumaan kesken. Aloimme sitten raivata keittiöstä tilaa sen verran, että pääsin siihen hommaan mikä on pitkään tehnyt tuloaan: kellastuneihin seiniin valkoista maalia sutimaan. Yhdelle seinälle tulee jo vuoden varastoimani oranssipohjainen Ken on kiuruista kaunein, jonka alun perin hankin nykyisen kotimme eteistä kaunistamaan, mutta jonka laittaminen sitten kuitenkin vain jäi... Sillä aikaa kun minä roiskin maalia ympäriinsä ja yritin saada sitä osumaan seiniin ja hieman kattoonkin, alhaalta pihasta kuului kotoisa ruohonleikkurin ääni. Kyllä nyt varmaan naapurit huokaisivat helpotuksesta, kun se viidakko vihdoinkin hieman kesyyntyi.

Ken kiuruista kaunein (Kuva: Tapettitalo)

Lastenhuoneen uusi tapetti

Etelänpuoleinen yläaula

Pohjoispäädyn portaikkoa

Aikamoiset listat

Illan pimetessä astuin pihaan

Iltalenkillä koiran kanssa vein meidät hetken mielijohteesta katulampun valaisemalta tieltä hämärälle polulle. Miksi sinne pujahtaminen tuntui puolirikokselta? Päivänvalossa se on aivan tavallinen reittimme.

Pimeys ei ole vain muutos valaistuksessa, se muuttaa kaiken. Pimeällä toiset meistä vaikenevat ja toiset vasta alkavat elämöintinsä. Toiset vetäytyvät pesiinsä, toiset levittävät siipensä ja lehahtavat oksalta saalistuslennolle. Yöllä voi kaukana jylisevien autojen pauhun kuulla paremmin kuin päivällä. Pimeässä tuoksuvat eri kukat kuin auringon paahtaessa terälehtiä. Ja kun näkee vähemmän, täytyy kuunnella, haistella, tuntea enemmän...

Johdatin meidät metsäpolun pätkältä hämärälle pikkutielle, jonka molemmin puolin nuokkui suloisia vanhoja puutaloja salaperäisissä puutarhoissaan. Sieltä täältä pilkotti sitkeän pirteä valo, sain tilaisuuden kurkistaa hieman varkain toisiin koteihin. Hetken tunsin itseni pahantekijäksi, mieleen nousi sanonta: yöllä yötyri kulkevi, pimeällä pillomukset. Olinko pillomus - pahantekijä?

Kohta tie teki mutkan ja sydämessä tuntui lämmin läikähdys. Siellä näkyi Laulula, komeat suuret männyt näyttivät tussipiirroksilta tehtaiden valojen punertamaa taivasta vasten. Astuin pihaan, kävelin talon vieritse syvemmälle puutarhaan. Miten monta puuta...! Ikihonkien lisäksi ainakin koivuja, pihlajia, ylväät pylväshaavat, pieniä vaahteroita, tuijia ja taloa vartioimassa se kaikista rakkain: hevoskastanja.

Istuin pihakeinussa silmät kiinni ja kuuntelin sirkkojen siritystä.

Milloin viimeksi olin ollut niin onnellinen?

Entä sinä?

Tämä kuva on kylläkin otettu päiväsaikaan